Vuosien varrella on tullut askarreltua mökille yhtä ja toista. Koko mökin sisäpintojen maalauksen ohella suuritöisin projekti on ollut terassituolien hiominen ja maalaus sekä yläkerran tilanjakaja – kirjahylly. Maalausurakka ja kirjahylly olivat yhteisprojekteja mökin kolmannen omistajan, eli puolisoni kanssa.
Kirjahyllyn valmistumisesta on jo vierähtänyt aikaa. Tarkkoja hyllyn teko-ohjeita en tässä kirjoituksessani tarjoa, lähinnä esimerkin siitä, miten käytäntö usein eroaa teoriasta. Yksinkertaisenkin kalusteen kokoaminen onkin lopulta jotain muuta kuin alkuperäiset piirustukset ohjeistavat.
Tämän kirjoituksen tärkein muistutus lienee: jos tunnet sahurin, kirvesmiehen, puusepän tai muuten käsistään kätevän, joka ymmärtää, miten puuliitoksia tehdään ja miten kalusteita kannattaa koota, olet onnenpekka – tai -maija. Jos saat vielä tältä samalta ihmeiden tekijältä tarvitsemasi puutavan hiottuna ja määrämittaisena, virheesi korjataan ja sinuun suhtaudutaan tärisevin käsin tarjoamistasi tuherruksista huolimatta ymmärtäväisesti, ystävällisesti ja auttavaisesti, niin…jep, kiitollinen saat olla.
Mökin yläkerran avoin makuutila siis kaipasi tilanjakajaa. Simppeli homma, äkkiähän sellasen tekaisee. No niinhän sitä luulisi. Tai no, kaikki on suhteellista.
Onko muutama päivä muutamana mökkiviikonloppuna pitkä aika, se on kaikkien itse päätettävissä. Sellainen aika hyllyn suunnitteluun, mittaamiseen, puutavaran hankkimiseen, sahaamiseen määrämittaan, hiomiseen, koekokoamiseen, maalaamiseen, maalin kuivumisen odotteluun, kantamiseen, tarkistusmittaamiseen, korjailuun, asetteluun ja liimaamiseen sekä jälkien siivoamiseen meiltä kuitenkin meni.
Tapani mukaan piirsin kirjahyllystä tarkahkot piirustukset puutapin paikkoja myöten. Heitin arviosta, että hyllyn voisi mahdollisesti koota liimalla ja puutapeilla yksinkertaisesti pinoamalla pitkät hyllylevyt pystylevyjen päälle. Siitä miten pysty- ja vaakalevyjen puutappien reijät saisi kohdennettua, minulla ei ollut kristallinkirkasta kuvaa. Kelailin, että hyllylevyt saisi pituudestaan huolimatta koottua hyvin kuivuneesta vanhasta mäntylaudasta, joka ei ehkä enää käyristelisi.
Kun menimme Kimolan puuhun Artsille ja Ritvalle hankkimaan liimapuuta, selvisi melko nopeasti, että yksinkertaisemmillakin piirustuksilla olisi selvitty, koska kokoamissuunnitelma muuttui aikatavalla.
Heillä oli varastossaan myös ohuempaa liimalevyä, josta hyllylevyt sahattiin. Artsi ehdotti, että päätyjen pystylevyihin kannattaa jyrsiä urat kahta välihyllyä varten, näin homma pysyisi paremmin kasassa. Myös pystylevyjen paikkaa muutettiin niin, että pystytukea tulee eri kohtiin ja hyllyn ulkonäkö saa kauniin rytmin. Matalampaa seinää vasten oleva pystylevy jätettiin seinän korkuiseksi.
Kun menimme seuraavana mökkiviikonloppuna noutamaan määrämittaan sahattuja kirjahyllyn osia, meitä odotti sahalla odottamaton näky. Artsi ja Ritva olivat koonneet hyllyn tyhjään navettaan kokeeksi nähdäkseen toimiiko kokonaisuus. Näytti toimivan. Melko mykistävää palvelua ja ystävällisyyttä.
Arvaatte varmaan, että tämä palvelukokonaisuus millilleen määrämittaan sahattuine puineen, hiomisineen, suunnitteluapuineen ja koeponnistuksineen tuli maksamaan hävettävän vähän saamamme apuun nähden. Eikun mökille puuosia maalaamaan.
Osmo-puuvahan kuivumista saimmekin odotella seuraavaan viikonloppuun asti.
Kirjahyllyn kokoaminen olikin oma näytöksensä väliaikoineen, viritystaukoineen kaikkineen. Sahatut ja maalatut osat oli kyllä merkattu, mutta silti oli mittaamista ja miettimistä, että mikä nyt sitten tulikaan mihinkin. Yhtä päätä tekemisessä on aina puolensa.
Muutamaa mykkäkoulua, kirousta, sahausta, porausta, vasarointia, monta poranreikää ja liimatappia myöhemmin valmis hylly seisoi lopulta silmiemme edessä.
Hylly on toiminut hyvin jo monta vuotta eikä se notkistele. Se on ehkä enemmänkin käytännöllinen kuin huippukaunotar, mutta eipä se kaikessa yksinkertaisuudessa silmiinkään sen pahemmin ota.
Olen hyllyn tekemisestä ylpeä. Ylpeänä esittelin valokuvia siitä myös Ritvalle ja Artsille kun seuraavan kerran nähtiin.
Tapasin Artsin viimeisen kerran toukokuussa. Artsi oli jo kovin kalpea, mutta tapansa mukaan seisoi iloisena siinä vaarin autotallissa, valmiina lähtemään kalaan. Kuten tavallisesti vaihdoimme muutaman sanan, niitä näitä.
Kylmänä heinäkuun lauantaina laskimme siskoni kanssa viimeisinä saattajina Artsin haudalle valkoisen pensaskärhön oksan. En kyennyt sanomaan mitään. En ollut miettinyt säettä. Kukkien laskemisen jälkeen lauloimme yhdessä.
Mitä olisin halunnut sanoa: kiitos avuliaisuudesta ja ystävällisyydestä, hyviä kalavesia, Arto.
